Yhden aikakauden loppu

City-lehti lopetti ilmestymisen lehti-lehtenä ja Helsingin Sanomat vaihtaa tabloidiin. Jos olisin yhtään taipuvainen (media)maailmanlopun ennustamiseen, sen paikka olisi nyt tässä. Pitkään ja monesti ennustettu lehtikuolema on taas yksi ja puoli lehteä lähempänä kuoppaansa.

Vaikka City-lehti on ilmoittanut jatkavansa online-versiona, mielestäni paperiversion lopettaminen on aina lopun alku. Lehti on lehti, se luetaan aamukahvipöydässä, bussipysäkillä, junassa, vessanpöntöllä ja rannalla. Lehti kiertää kahvilassa lukijalta toiselle, sitä lainataan ja se kierrätetään moneen kertaan ennen kuin se päätyy grillin sytykkeeksi.  Online-lehti on satunnaisia silmäilyjä muun työn ohessa tai yksittäisten juttujen linkkejä sosiaalisessa mediassa. Kuka oikeasti lukee oikeita juttuja nettilehdistä?

Valtakunnan ykköslehden Helsingin Sanomien laihdutuskuuri broadsheetistä tabloidiksi kertoo sekin jotain sanomalehdistön tilasta. Eikä Helsingin Sanomat ole uudistuksessaan lainkaan yksin – koon vaihtoa miettii yksi ja toinenkin sanomalehti. Mitä tabloidilla sitten haetaan? Helpompaa luettavuutta (okei vessanpöntöllä tabloid toimii kyllä paremmin), kustannussäästöjä (vähemmän paperia, vähemmän täytettävää tilaa) vai uutta menestystä keltaisen lehdistön vanavedessä?

Sanomalehdillä on mennyt monta vuotta huonosti. Mediamyynti lehdissä on jatkuvassa alamäessä, samoin levikkimyynti. Lehtien on oltava ajan hengen mukaisesti myös netissä, mutta voitollista sisällön tuottaminen nettiin ei ole ollut koskaan.  Netistä kun on totuttu saamaan kaikki ilmaiseksi – myös ne uutiset.

En ole maailmanlopun ennustaja, mutta en osaa ennustaa myöskään tulevaisuutta. Mielelläni näkisin visioita siitä mihin sanomalehdistö ja uutisten tuottaminen sekä ylipäätänsä sisällön tuottaminen uusiin medioihin on menossa. Olisihan se kiva olla uuden aikakauden mediaimperiumin rakentaja, uuden ajan aatoserkko.

Mikä on hyvää ja mikä pyhää?

Toimistollamme elää legenda asiakkaasta, joka kommentoi esittelemäämme työtä ”Ihan kiva. Voisiko se olla vähän kivempi?” Oikeanlaisen palautteen antaminen on suuri haaste. Se on haaste esimiehille, työntekijöille ja asiakkaille. Niin monta kertaa olen kuullut ihmisten valittavan jälkeenpäin, että ruoka ravintolassa ei vastannut odotuksia, kampaaja pilasi hiukset tai mainoskampanja ei ollut yhtään yrityksen näköinen. Oikeita sanoja on vaikea löytää siinä tilanteessa, jolloin palaute pitäisi antaa.

Aivan liian usein ihmiset äänestävät jaloillaan. Jos kampaaja ei onnistu työssään, vaihdetaan kampaajaa. Jos tarjoilija munaa, ei enää mennä siihen ravintolaan syömään. Koskaan nämä asiakkaan edessä epäonnistuneet ihmiset eivät kuitenkaan saa tietää, että miksi ja miten he epäonnistuivat. Joskus asiakas vain katoaa, hänestä tai heistä ei enää kuulu mitään. Silloin jää vain arvelujen varaan, että olisiko pitänyt olla kuitenkin vähän kivempi?

Esimiehenä tiedän, että hyvästä työstä kiittäminen ja kehuminen on varsin helppoa. Mutta miten annat kritiikkiä siten, että se on rakentavaa? Mielestäni palautteen pitää olla joka tapauksessa suoraa, sillä kiertelemällä ja kaartelemalla tuskin pääsee haluttuun lopputulokseen. Onnistuneen palautteen antaminen onkin yhtä haasteellista kuin onnistuneen toimeksiannon antaminen. Monta kertaa saa istua sormi suussa koneen edessä ja yrittää toteuttaa jotain sellaista, mitä ei ole oikeasti edes sanottu. Jos toimeksianto on ”Jotain fiilistelyä, mutta kuitenkin kaikki palvelumme ja faktat pitää olla siellä.", tai ”Emme halua mitään pönötystä, mutta voisit lähteenä lukea tuon ministeriön lauselman 15:2233.” Ja sitten ihmetellään taas, kun asiakas ei ole tyytyväinen. Tai oikeastaan ei ihmetellä, huokaistaan vaan ja aloitetaan alusta.

”Ihan kiva, voisiko olla vähä kivempi” -lausumaan kuuluu vahvasti myös myytti siitä, että graafiset suunnittelijat ja kaikki mainostoimistohörhöt ovat taitelijoita, joiden töitä ja näkemyksiä ei sovi arvostella. Tästä olen vahvasti eri mieltä. Mainostoimistossa ei saa olla yhtään taiteilijaa, ainoastaan asiakkaan liiketoiminnan ymmärtäviä markkinoinnin ammattilaisia. Se on sitten toinen juttu, jos kampanjasta tulee taiteellinen.

Ja mistä sitten asiakas tietää, että on saanut sitä kivempaa? Siinä vasta onkin kysymys. Jotkut ostavat heti, toiset vaativat vierelle jotain mihin verrata. Se on sitten vain tuurista kiinni, että millaisen shoppaajan saat vastapeluriksi: sen joka ostaa takkinsa intuitiolla, vai sen, jonka on ennen päätöstä nähtävä kaikki kaupungin takit.

Otan kantaa. Kevyesti.

Kolumni julkaistu Forssan Lehdessä 1.2.2012

Presidentinvaalin toisen erän kiihtyessä kohti finaalia, sosiaaliset mediat pursuavat hehkutusta ja kannatusta, loan heittoa ja leukojen louskutusta. Uudet foorumit ovat tehneet kantaa ottamisesta helppoa. Puhutaankin kevytaktivismista – vaikuttaminen on vaivatonta, ei tarvitse siirtyä kotisohvalta minnekään eikä välttämättä edes boikotoida mitään. Riittää, että klikkaa tykkää-painiketta.  

Mutta yhtä hyvin kuin tiedämme, että kevyttuotteita syömällä ei laihdu, ei kevytaktivismillakaan juuri vaikuteta. Vai vaikutetaanko? On esimerkkejä, joissa merkkivaatteiden valmistaja on joutunut taipumaan suuren huomion edessä ja lisännyt näkyvästi työntekijöittensä oikeuksia. Tiedetään myös, että yksittäisen tuotteen myynti voi laskea rajusti, jos se saa osakseen paljon negatiivista palautetta sosiaalisissa medioissa.

Mutta sitten tunnetaan myös vähemmän onnistuneita projekteja. Vuoden 2010 Yleislakko Facebookissa keräsi 110 000 ihmistä kannattamaan ajatusta yleislakosta kansanedustajien palkkioiden korotusta vastaan. Kun varsinainen mielenosoituspäivä koitti, Eduskuntatalon portailla oli vain kourallinen lihaa ja verta.

Toinen esimerkki on Helsingin Reclaim the Streets -kadunvaltaustapahtuma, jonka manifesti kuului: ”Autojen ylivalta kadulla ei ole itsestäänselvyys. Kaupunki voi olla muutakin kuin tila, jossa kulutuskykyiset ja -haluiset ihmiset kulkevat liikkeestä toiseen tehden ostoksiaan. Astumalla ajoväylille ja muuttamalla ne tanssisaleiksemme, pelikentiksemme, terasseiksemme tai miksi ikinä haluamme voimme kieltäytyä tukemasta horjumattomana pidettyä järjestystä ja esittää vaihtoehtoisen tavan käyttää julkista tilaa.” Ja mitä tapahtui? Tapahtuma peruttiin sateen takia.

Näitä presidentinvaaleja seuratessa olen ihmetellyt, kuinka avoimesti ihmiset kertovat kantansa ja kuinka helposti ollaan osa suurta vaalikoneistoa. Vielä viimekeväisissä kansanedustajavaaleissa avoimuus ei ollut läheskään samaa luokkaa. Päinvastoin, tähän asti trendi on ollut välinpitämättömyys ja poliittisten kannanottojen ulkopuolelle jättäytyminen. Politiikkojen kannattaminen on ollut totaalisen out. Mutta ehkä presidenttiys on yhtä absurdi ja vieras asia kuin yleislakko ja siksi siitä uskalletaan myös tykätä.

On johtopäätösten aika. Vaalikamppailu Facebookissa oli eilen tilanteessa Haavisto 106 500 tykkääjää vastaan Niinistö 96 400 tykkääjää. Tämän perusteella voisi olettaa, että Haavisto voittaa vaalit. Vai kertooko se, että Haavistolla on parempi Facebook-kampanja? Vai siitä, että Haaviston kannattajissa on enemmän facettajia. Vai onko kenties jommankumman tai kummankin leirissä kevytaktivisteja, jotka tykkäävät kevyesti netissä vaikkapa molemmista, mutta jotka eivät viitsi loppupeleissä raahautua äänestyskoppiin kirjoittamaan numeroa.

Lopullinen aktiivisuus punnitaan sunnuntaina. Siihen asti jokainen voi tykätä ja olla tykkäämättä kuinka haluaa ja vaihtaa mielipidettään päivittäin – ihan kevyesti. Mutta se kannattaa tosiaan muistaa, että oikeassa äänestyksessä jokaisella on vain yksi ääni ja se annetaan vain kerran. Se ei ollut aivan selvää yhdelle Siirille, joka päivitti statukseensa Facebookissa presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen varsinaisena äänestyspäivänä: ”Kukaan ei kertonut ettei tänään saa äänestää jos on äänestänyt ennakkoon :( ( ( ”

Aika kevyttä.

Valmennuskelpoinen yksilö

Kuulun jollain omituisella tavalla osaksi siihen skeptisten tollojen joukkoon, joiden mukaan kaikki uusi ja erikoiselta kuulostava on humpuukia. En ole uudistuspelkoinen enkä edistyksen jarru, mutta tähän asti muun muassa sana businessvalmennus on ollut minulle vain yksi sana monien muiden diipadaapa-sanojen joukossa. Ei koske minua, olen ajatellut. Kunnes sitten koin herätyksen.

Asiakkaani, henkilöstökonsultti Ulla Lövholm kouluttautui businessvalmentajaksi ja tarjosi minulle muutamaa istuntoa ikään kuin harjoitusmielessä. No mikäs siinä ajattelin, kokeillaan. Ja nyt pitää oikeasti myöntää, että lupautuessani en tiennyt yhtään mitään businessvalmennuksesta, en mitään. Niinpä minulla ei ollut mitään suuria odotuksia. Jos oikein rehellisiä ollaan, en odottanut saavanikaan mitään.

Kun on yrittäjä, johtaja, esimies ja suorittavan työn tekijä kaikki samassa ruumiissa, harvemmin tulee tai on aikaa pysähtyä miettimään mistä se business oikein tulee tai onko ansaintalogiikka kunnossa. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, niin ei todellakaan tule. Businessvalmennus herkisti minut kysymään oikeita kysymyksiä, sellaisia jotka ovat aivan ilmeisiä, mutta joita vaan kaikessa kiireessä ei tule kysyttyä. Tapaamisien jälkeen koin olevani ammatillisesti ja jopa älyllisesti uudelleen syntynyt. Olo oli täydellisen valaistunut.

Businessvalmentaja onkin mielestäni kuin hyvä psykologi, joka ei anna yhtään vastausta, mutta joka osaa johdatella omaa ajatuksenjuoksua oikeilla kysymyksillä oikeaan suuntaan, tai edes johonkin suuntaan. Olennaisin anti valmennuksesta oli kuitenkin se, että ajattelin asioita ja kehittämiskohteita eri roolieni kautta. Ikään kuin Taran monta elämää, mutta vähemmän teatraalisesti.

Mitä konkreettista bisnesvalmennus minulle antoi? Sain itsevarmuutta muun muassa sellaiseen bisneksen kannalta oleelliseen mutta vaikeaan asiaan kuin hinnoittelu ja ylipäätänsä rahasta puhumiseen. Tein itselleni henkilökohtaisen hinnaston, joka muistuttaa minua siitä, että omaa aikaa ja ammattitaitoaan ei kannata vähätellä.  Ymmärsin valmennustuntien aikana mitkä asiat syövät intoani ja luovuuttani, ja toisaalta missä tilanteissa koen onnistuvani ja olevani vahvimmillani. Isoihin ja vaikeasti lähestyttäviin ongelmiin löytyi melko yksinkertaisia ratkaisuja ulkopuolisen valmentajan avulla. 

Yksi lempislogaaneistani ”Maailma näyttää erilaiselta vakioveikkaajan silmin” toimii tässäkin yhteydessä taas mitä loistavimmin. Joskus siis kannattaa pelata uhkapeliä ja etsiä uusia vinkkeleitä maailmaan ammattilaisen kanssa. Me kaikki voimme olla valmennuskelpoisia yksilöitä.

Digiluu digilei

Opiskellessani viestintää Turun yliopistossa 1990-luvun loppupuolella, oli kuumana viestinnän perunana digitv. Ajatus siitä, että voit katsoa tv-ohjelmaa silloin kun haluat, tai tilata töllöttimeesi haluamasi elokuvia milloin haluat, tuntui silloin todella ihmeelliseltä ja kaukaiselta. Silloin digitv:stä puhuttiin ennen kaikkea kahdensuuntaisena viestimenä, siis interaktiivisena mediana.

Digitv tuli kyllä, mutta ei suinkaan kaikilla mausteilla. Nauhoittavaan digiboxiin voit tallentaa ohjelmia, ja katsoa niitä myöhemmin haluamanasi aikana, mutta varsinainen ajasta riippumattomuus on toteutunut vasta harvoille suomalaisille kuituyhteyden ja sen päälle rakennetun nettitv:n ansiosta. Interaktiivisuuskin on toteutumassa vasta nyt pikku hiljaa viime keväänä markkinoille tulleiden Internet-tv-laitteiden myötä.

Digi on taas meidän viestintä- ja markkinointi-ihmisten huulilla ja työpöydillä. Nyt ei puhuta kuitenkaan enää digitelevisiosta vaan erilaisista digisovelluksista ylipäätänsä. Lehtiä viedään kovaa vauhtia tableitteihin ja mobiililaitteisiin ja erilaisia paikkasovelluksia hyödynnetään markkinoinnissa. Vauhti on ollut taas niin kovaa, että humanisti on vaarassa jäädä jalkoihin. Joka aamu herää entistä tyhmempänä.

Luulen, että digiperunassa on suurin osa taas vain puhetta. Nyt esimerkiksi isoimmat lehtitalot tuottavat saman sisällön painettuun lehteen, internettiin, tablettiin ja älypuhelimeen. Voi siis todeta, että laitteita ja sovelluksia on enemmän kuin sisältöä. Rahaa palaa uskomattomia määriä eri sovelluksien tekemiseen, sillä mitään standarikoodia ei näihin vempaimiin ole.

Vieläkin haluan uskoa sisällön voimaan, siihen että on jotain oikeaa kerrottavaa. Lauri Viitaa mukaillen ”Ai hän käytti sujuvasti viittä eri sovellusta, mutta oliko hänellä mitään sanottavaa?”

(Nuorelle polvelle tiedoksi, että blogin otsikko viittaa ruotsalaisen Herreys’n Euroviisuvoittobiisiin vuodelta 1984 joka oikeassa kirjoitusasussa näyttää Diggi-Loo Diggi-ley.)

Sänkyyn asiakkaan kanssa

”Jos onnistuu päästä sänkyyn asiakkaan kanssa, se on parasta mitä voi tapahtua”.  Lainaus on hyvän asiakaslehden määritelmästä, jonka kuulin joskus alan seminaarissa. Määritelmä on mielestäni loistava, sillä rauhallisempaa ja otollisempaa aikaa lehden luvulle tuskin löytyy. Paitsi jos lehteä käyttää vähemmän mairittelevasti unilääkkeenä.

Olen itse asiakaslehtien vahva äänenkannattaja, enkä vain siksi, että teen niitä työkseni. Mielestäni maailmassa, jossa irrallista ja nopeaa tietoa tulvii joka tuutista, tarvitaan hyviä ja elämänmakuisia kertomuksia. Nopeiden välähdysten sijaan tai niiden ohelle tarvitaan eheitä, kokonaisia ja tunteellisia tarinoita. Sitä paitsi on paljon miellyttävämpää oppia jotain asuntolainan hausta tai jätteiden kierrätyksestä aitojen ihmisten kokemusten kautta kuin tylsän valistustekstin muodossa.

Tarinoiden puolesta puhuu myös toinen hiljattain kuulemani lause: ”Elämme maailmassa, jonne tuupataan jatkuvasti uutta tutkimustietoa, ja silti me emme tiedä kuinka meidän pitäisi syödä.” Meillä on infoähky ja meillä on se perinteinen ähky. Liikaa kaikkea, eikä mitään kohtuudella.  Meillä on liikaa valinnanvaraa niin ruokatiskillä kuin tutkimustiedossakin. Mitä enemmän asioita tutkitaan ja mitä enemmän tietoa on saatavilla, sitä hämmentyneemmäksi me ihmiset menemme. Jopa niin hämmentyneeksi, että alkeellinen toiminto kuten syöminen on karannut hanskasta, hyvistä ja pahoista rasvoista nyt puhumattakaan.

Jos tarjonnan ja tiedon paljous saavat perustarpeemme sekaisin, on siis enemmän kuin perustelua pyrkiä asiakkaan sänkyyn. Siellä kun vielä toimivat ne kaksi muuta perustarvetta. Ja jos eivät toimi, lehdestä saa apua kumpaankin.

Lusikalla annetaan ja kauhalla vaaditaan

Suuressa yleisötapahtumassa syntynyt paniikki leviää kuin kulovalkea ja ihmiset tallaavat toisiaan jalkoihin. Yksi sopuli johtaa sadat muut lajitoverinsa jyrkänteeltä alas. Porukassa on voimaa, niinhän sitä on tapana sanoa. Porukan voima näkyy jälleen myös lamauutisina ja maailmantuhouutisina. Tänään viimeksi näin otsikon, jossa luki ”Eurooppa elää jo taantumassa”. Kesästä asti sitä on tehty ja uumoiltu, ja nyt se sitten on tapahtunut. No tietenkin, kun sitä on kerta tekemällä tehty.

Mainosala on siitä(kin) kiittämätön ala, että kun Nikkei-indeksi heilahtaa ja kreikkalaiset syövät oliivinsa velaksi, niin mainostoimiston ovi pysyy paikallaan. Suhdanneherkkää siis.  Ja kun herkällä päällä ollaan, niin ruokkimalla ruokittu lama harmittaa. Varsinkin kun jokainen talousguru myöntää, että taloussuhdanteissa on kaikkein eniten kysymys psykologiasta, niin on täysin oikeutettua kysyä kuka sitä lamapuuroa oikein jakaa ja miksi niin isolla kauhalla?

Viime lamassa, siis siinä kahden vuoden takaisessa, mainostoimisto Bob Helsinki ja joukko suuryrityksiä kampanjoivat näyttävästi kansan lamapelkoja vastaan. ”Älä ruoki lamaa” -kampanjan hienot pienelokuvat saivat kuitenkin kansalaisjärjestöt äreiksi, sillä niiden mielestä oli törkeää sysätä lamantorjuntavastuu tavallisten kansalaisten hartioille.

Jos jotain olen taloudesta oppinut, on se, että nykyisessä globaalissa taloudessa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Niinpä myös kaikilla on vastuu. Olette varmaan joskus kuulleet opin, että silloin kun menee huonosti, silloin ja juuri silloin pitää panostaa markkinointiin. Niin olen minäkin kuullut, mutta koskaan en ole päässyt henkilökohtaisesti näkemään yhdenkään yrityksen tekevän niin. Päinvastoin. Kun on hiljaista, jokainen ropo säästetään ja markkinointi lopetetaan lähes tyystin.

Jospa tämänkertaisessa lamassa ei oltaisikaan joukkohysteerisiä sopuleita, vaan kuten itsepäisiä ja notkeita kissoja. Sillä kuka sitä nyt kaiken maailman jutuista piittaa. Onhan uusimman tiedon mukaan kertomukset sopulien joukkoitsemurhistakin täyttä legendaa.